Luumut sinertyvät jo elokuussa

Jouko Tikkanen Uutiset Leave a Comment

Vuonna 2002 heinäkuun loppuun mennessä Pälkäneellä Hämeen tutkimusasemalla oli > + 5 asteen tehoisa lämpösumma ylittänyt jo maagisen 1000 asteen rajan. – Harvoin, jos koskaan nähtynä ilmiönä hämmästeltiin tutkimusasemapäivillä 30.7. tutkimusaseman luumujen aikaista värittymistä. Myös muut hedelmäkasvit ovat aikaisessa, mutta tavallisesti esimerkiksi Sinikka-luumu alkaa kypsyä vasta syyskuun alkupuolella. Myös keltaluumuissa oli jo selviä merkkejä värimuutoksista. Keltaluumu valmistuu tavallisesti vasta syyskuun toisella tai kolmannella viikolla.

Yleistä luumuista

Luumujen, kirsikoiden ja omenan sekä muidenkin hedelmäkasviemme lajivalikoima on melko suppea, mutta lajikevalikoima runsas. Kyseiset suvut ovat kasvinjalostajille varsinainen unelma, sillä lajikkeetristeytyvät helposti muodostaen lisääntymiskykyisiä muunnelmia.

Yleinen sinikriikuna (Prunus domestica subsp. institia) on luumulajikkeita talvenkestävämpi.On todennäköistä, että esimerkiksi sinisessä Sinikka-lajikeessa on geeniperimää kriikunoista tai kriikunoiden ja luumujen välimuodoista. Nämä kasvit ovat usein kasvaneet samoissa tarhoissa, joissa luonto itse on tehnyt risteytystyötä ja ihminen valintaa omien mieltymystensä mukaisesti.

Prunus-suvun jalostuksen tavoitteena on ollut pohjoisessa niin tärkeä pakkasenkesto sekä kestävyys tauteja ja tuholaisia vastaan, mutta myös kotimaisen luumuaineiston maukkauden ja isokokoisten eteläisten jalolajikkeiden yhdistäminen.

Luumujen väriloistoa

Luumut ovat kirsikoiden tapaan parhaimmillaan erinomaisia monikäyttökasveja. Ne ovat paitsi ravintokasveja, myös kauniita ja siroja pikkupuita, jotka soveltuvat pienillekin tonteille ja rivitalopihoille. Käytetäänpä niitä jonkin verran myös viherrakentamisessa. 1990-luvun alkuun asti taimikaupoissa oli lähinnä tarjolla ulkomaisia tuontitaimia, mutta Pohjoismaiden Geenipankin Prunus-projektin on kauppoihin saatu runsas valikoima myös kotimaista taimiainesta.

Prunusten suvuista on kerätty maatiaiskantoja vanhoilta kulttuuripaikoilta ja istutettu vertaleviin kokeisiin mm. Hämeen tutkimusasemalle Pälkäneelle 1980-luvun lopulla. Kokeiden perusteella on tehty valintoja niistä lajikkeista, jotka parhaiten vastaisivat viljelijöiden ja kotipuutahureiden odotuksia maassamme. Lähtökohtana on olut, että valikoima olisi monipuolinen ja värikylläinen. Luumuja olisi jokaiseen tarkoitukseen ja myös Sisä-Suomessa edullisilla paikoilla viljeltäviksi. Puita on lisätty omajuurisina, joten ne pystyvät tehokkaasti lisääntymään sellaisten talvituhojen jäljiltä, joiden jäljiltä luumun maanpäälliset osat vaurioituvat tai kuolevat kokonaan.

Sininen Sinikka

Vuonna 1988 laskettiin Maatalouden tutkimuskeskuksen Hämeen tutkimusaseman toimesta kauppaan uusi kotimainen luumulajike Sinikka.

Sinikka oli Pälkäneen koetarhan varhaisin luumulajike, joka kypsyi korjattavaksi yleensä elokuun viimeisellä viikolla ja ehti näin poimittavaksi ennen tavallisesti syyskuun puolella alkavia kovempia yöpakkasia. Kaiken kaikkiaan koetarhassa oli 104 paikallista luumukloonia, joista Sinikan valinnan jälkeen ryhdyttiin etsimään myös muita alkuperältään kestäviksi todettu mahdollisimman talvenkestäviä klooneja.

Sinikka osoittautui varsin hyvin mikrolisäykseen soveltuvaksi ja muodosti kaunismuotoisia pikkupuita. Valitettavasti muutamat 1990-luvulle osuneet tiukat pakkastalvet vikuuttivat puita jonkin verran. Sinikan etuja on sen varhainen kehitysrytmi. Se kukkii ensimmäisenä ja valmistuu myös talventuloon muita aikaisemmin pudottamalla lehtensä hyvissä ajoin jo syyskuun puolella.

Ensimmäisistä luumuista päästiin nauttimaan neljäntenä vuonna istutuksesta ja satovuodet ovat olleet suhteellisen tasaisia. Luumullehan on muiden hedelmäkasvien tavoin tyypillisiä täällä viljelyn pohjoisilla äärialueilla voimakkaat jaksottaissatoisuusilmiöt. Viimeisin huippusatovuosi oli syksyllä 2000, jolloin luumupuut suorastaan notkuivat syyssadon painosta. Jotta luumupuiden rakenne kestäisi kovan satorasituksen tulisi niitä jonkin verran harventaa puiden sisäosiin kohdistuvilla leikkauksilla, jotka on hyvä tehdä elokuussa mahlavuodon estämiseksi. Kesällä voi myös suositella raakileharvennusta, jos näyttää siltä, että syntyy paljon ja pienihedelmäistä satoa. Myös kastelusta saattaa olla merkittävää hyötyä, sillä tavoin saadaan hedelmäkokoa kasvatettua.

Sinikka ei ole mikään jättikokoinen luumu ja sen kivikin on kohtuullisen kokoinen. Pehmeähkö kuori ei salli kovaa käsittelyä, mutta luumut ovat hyvin maukkaita ja pehmeälihaisia. Keltaluumuihin nähden niiden varastoitavuus on heikompi eikä niitä kannata kerätä kovin varhaisessa kypsyysvaiheessa, sillä maku muodostuu paremmaksi, kun luumujen sallitaan kypsyvän puissa. Pakkasten aikaan on luonnollisesti oltava tarkkana, sillä kylmät yöt ropsauttavat sadon helposti maahan.

Pölytyskokeissa on todettu, että Sinikka on riittävän itsepölytteinen eikä tarvitse rinnalleen pölyttäjäpuita, kuten keltaluumuilla on asianlaita.

Lannoituksen, erityisesti typen käytön suhteen, on syytä olla pidättyväinen, sillä liian rehevä kasvu kostautuu usein kukkasilmujen muodostumisen vähenemisenä.

Keltaluumut makeita

Keltaluumujen valttina on niiden maukkaus (makeus) ja Sinikkaa parempi käsittelykestävyys. Valitettavasti vain keltaluumujen sadontuottokyky on sini- ja punaluumuja heikompi ja toisinaan esiintyy myös pölyttymisongelmia. Keltaluumujen rinnalle suositellaankin istutettaviksi pölyttäjäpuiksi samoihin aikoihin kukkivia punaluumuja tai esimerkiksi Sinikoita.

Keltaluumut ovat puina hyvärakenteisia, vankkakasvuisia ja terveitä. Myös hedelmissä on vain harvoin esimerkiksi muumiotautia tai luumukääriäisen vioituksia, sillä hedelmät ovat hyvin kiinteitä. Kooltaan Leenan keltaluumu ja Savio ovat noin 30- 40 mm. Savion keltaluumu on jonkin verran pisaranmuotoinen, kannanpuoleisesta päästään kapeneva. Keltaluumut kestävät yleensä hyvin satonsa painon eikä niitä ole juurikaan tarpeen leikata. Hedelmät kypsyvät Pälkäneellä, jossa kasvukauden tehoisa lämpötilasumma on noin 1235 astetta, syyskuun toisella tai kolmannella viikolla Sinikan ja Kuokkalan luumun jälkeen, mutta kuitenkin ennen Victoria-tyypin lajikkeita ja eräitä punaluumuja.

Punaiset luumut

Punaluumuista yleisin on aikainen yleinen punaluumu, josta siitäkin on olemassa lukuisia tyyppejä.Punaluumut ovat nopeakasvuisia ja pystyjä sekä elinvoimaisia, mutta yleensä alttiimpia luumun taudeilleJa tuholaisille kuin muut luumut.

Ohuen kuorensa vuoksi ne vaativat huolellista käsittelyä, mutta ovat maukkautensa vuoksi erinomaista herkkua syyskuun alkupäivistä ehkä noin kolmannelle tai neljännelle viikolle asti.. Lounais-Suomessa ja saaristossa pakkaset eivät ole yhtä paha riesa kuin sisämaassa, joten satokausi jatkuu siellä pidempään.

Puna-oranssiakin löytyy

Victoria-lajike on vanha ”jaloluumuihin” luettu tyyppi, jonka kaltaisia luumuja löytyi myös geenipankin kokoelmiin kerätyistä emopuista. Victoria-tyyppiset luumut ovat suurikokoisia ja vaativat kypsyäkseen huomattavasti pidemmän kasvuajan kuin esimerkiksi Sinikka. Kauppavalikoimaan on pyritty valitsemaan juuri sellaiset kannat, joilla on edellytyksiä kypsyä normaalikesinä ennen pakkasten tuloa myös sisämaan viljelyksillä.

Edellisistä mainittakoon kaksi MTT:n tutkimus- ja valiotaimiaseman lisäämää toimittamaa kantaa. Jyväskylän Kuokkalan kaupunginosasta on kotoisin I-III -vyöhykkeillä menestyvä, pieni- tai keskikokoisiapuna-kelta-oranssisia hedelmiä tuottava lajike. Anttolan luumu on näistä kahdesta voimakaskasvuisempi ja sen puna-keltaiset hedelmät ovat keskikokoisia. Anttolan luumu ei ole ehkä aivan yhtä kestävä kuin Kuokkalan luumu, ja sitä suositellaankin I-II -vyöhykkeille. Kuokkalan luumua on lisätty viime vuosina varsin paljon. Anttolan luumu on alun perin peräisin Pälkäneellä sijaitsevan Pohjoismaiden geenipankin kloonikokoelmasta, vaikka nimi viittaakin Savon puoleen.

Victoria-tyypin luumujen on todettu olevan itsepölytteisiä. Puiden lehdet ovat suuria ja kiiltäviä ja kasvutapa on pysty. Sadon painon alla puu muuttuu riippaoksaiseksi.

Victoria-lajiketta on vanhastaan viljelty Ahvenanmaalla ja Lounais-Suomessa, jossa talvet ovat sisämaata leudompia ja syksyt pidempiä. Myös ruotsalaista Opal -lajiketta on viljelty jonkin verran, ja se on menestynyt kohtuullisesti myös Pälkäneen korkeudella. Itsepölytteisen lajikkeen hedelmäliha on keltainentai lievästi punakeltainen ja sen kivi irtoaa syödessä helposti.

Viljelyniksejä

Luumunviljelyssä ovat vanhat hyvät neuvot kalliita. Istutuspaikaksi valitaan puutarhan parhain ja valoisinPaikka. Omenapuut voi sijoittaa hiukan syrjemmällekin, sillä niiden juuristo on luumua voimakkaampi.

Kukkasilmuja muodostuu kunnolla vain silloin, kun puu saa riittävästi valoa. Sadon kypsyminen vaatii myös riittävästi lämpöä. Lämmin rinne on hyvä paikka, jossa ei yleensä ole ongelmia liiasta kosteudesta.Paikan lämpimyyttä voi lisätä istuttamalla alueen pohjoispuolelle suojakasvillisuutta, niin että kylmät puhurit eivät pääse tunkeutumaan tarhaan täydellä voimallaan. Tästä huolimatta puut pitää tukea nuorinaHyvin, niin että ne eivät pääse juurtumisvaiheessaan ja maahan ankkuroituessaan liikkumaan ja kasvamaan vinoon. Tukikepit tulee säilyttää ainakin ensimmäisiin satovuosiin eli 4-5 vuotta.

Luumu ei pidä liiasta kausilannoituksesta. Puut pärjäävät alkuvaiheessa mainiosti peruslannoituksen turvin, jossa annetaan pääasiassa kaliumia ja fosforia. Kun satoa alkaa tulla, typpeä kuluu myös sadonmuodostukseen. Tällöin vuosilannoitusta voi lisätä typen osalta ja lannoittaa silloin runsaammin, jos puissa näkyy runsaammin raakileita. Liialla typenkäytöllä saa yleensä aikaan talvivaurioita, sillä puut kasvattavat pitkät ja rennot vuosikaudet eivätkä kasvit syksyllä tuleennu riittävän aikaisin.

Jänikset ja rusakot haistavat tarkasti nuoret luumu- ja omenaistutukset. Puut on suojattava jo hyvissä ajoin ennen talven tuloa, sillä rusakoille kelpaa maukas kuori jo syksyllä.

TILAA PUUTARHA-SANOMAT SUORAAN KOTIISI!