Kevään herkku – parsa

Jouko Tikkanen Uutiset Leave a Comment

”Parsan tie suomalaiseen ammattiviljelyyn on kestänyt 3000 vuotta. Parsakausi on alkanut Keski-Euroopassa, ja kotimaisen parsan makuun päästään toukokuun lopulla. Parsan kasvatus ei ole hätähousujen puuhaa. Kasvi on monivuotinen ja hyvissäkin kasvuoloissa satoa päästään korjaamaan vasta kolmantena kasvuvuonna, jonka jälkeen sitä voidaan korjata kasvupaikasta riippuen 10-15 vuotta, jopa 35-vuotiaita kasvustoja on tiedossa.

Parsa, Asparagus officinalis L. on liljakasvien heimoon kuuluva monivuotinen kasvi. Samaan heimoon kuuluu melkein 150 parsakasvia, mutta vain A. officinalis on yleistynyt viljeltynä ruokakasvina. Parsan nimi englanniksi on asparagus, joka on yhtenevä sen latinankielisen nimen kanssa. Latinankielinen nimikin on alkujaan johdettu Kreikan kielen sanasta aspharagos, joka tarkoittaa ”versoa”. Muilla kielillä parsan tunnistaa seuraavasti: asperge (Ranska) , Spargel (Saksa), espárrago (Espanja), sparris (Ruotsi).

3000 vuotta herkkusuiden pöydissä

Monet kirjalliset dokumentit kiistelevät parsan tarkasta alkukodista, mutta laajempaan yksimielisyyteen on päästy siitä, että se on lähtöisin välimeren seudun itäisiltä alueilta. Näiltä alueilta parsa on edelleen levinnyt Kreikkaan, Egyptiin ja Kiinaan. Historiallisia todisteita villin parsan käytöstä herkuttelutarkoituksissa on Egyptistä jo 3000 vuoden takaa. Kreikkalaiset pitivät parsaa kuitenkin lääkekasvina. Siellä sen kehoa puhdistavat ominaisuudet on huomioitu myös jo ennen ajanlaskumme alkua, jolloin sitä on oletettavasti kerätty luonnosta, koska tarkempia ohjeita sen viljelystä ei ole säilynyt.

Roomalaiset olivat Kreikkalaisia innokkaampia herkuttelijoita ja löysivät parsalle kulinaristisia käyttötarkoituksia. He aloittivat parsan laajemman viljelyn ja laativat jopa nykyäänkin käyttökelpoisia viljelyohjeita. Roomalaiset kuljettivat parsan mukanaan myös Pohjoisempaan Eurooppaan valtakuntansa laajetessa. Silloin parsaa viljeltiin laajalti samoilla alueilla Etelä-Saksassa kuin nykyisinkin.

Rooman läntisen valtakunnan romahtaessa ja Euroopan kokiessa kansanvaelluksia ja heimojen välisiä sotia, myös parsa oli menettää elinsijansa. Se kuitenkin säilyi villinä luonnossa läpi varhaisen keskiajan, kunnes 1200-luvulla kristinuskon levitessä ja luostarijärjestelmän kehittyessä laajemmin, myös parsa löysi tiensä luostarin pihoihin ja salaisiin puutarhoihin. Munkkien tutustuessa ja kartuttaessa lääkekasvituntemustaan, myös parsa löydettiin lääkekasvien joukossa.

Vasta 1600-luvulla tieto tästä ”herrojen herkusta” levisi kuninkaiden ja aatelisten saataville, näin kasvi siirtyi edelleen linnojen ja palatsien puutarhoihin. Jopa Ranskan aurinkokuningas Ludvig XIV ihastui kasviin niin että rakennutti sille oman kasvihuoneen, josta hän nautti sitä ympäri vuoden. Näin parsan Euroopan valloitus toistui ja tällä kertaa pysyvästi.

Uudelle mantereelle parsa siirtyi ilman suurempaa historiallista mainintaa kenties jo ensimmäisten löytöretkeilijöiden ruokapusseissa 1490-luvulla ja jäi sille tielleen. Tämä oli parsan lopullinen maailman valloitus.

Tällä hetkellä maailmassa viljellään noin 218 000 ha parsaa. Euroopassa suurimpia parsan tuottajia ovat Espanja, Saksa ja Ranska. Aasiassa Kiina ja Pohjois- ja Etelä- Amerikassa USA, Meksiko ja Peru. Suomeen parsan uskotaan tuleen 1500-1600 luvun vaihteessa. Myös Suomessa sen viljely oletettavasti keskittyi aluksi salaisiin puutarhoihin, joista sen paljastuminen koko kansan herkuksi on yhä edelleen käynnissä.

Ja näin kasvaa Parsa, ja Parsa kasvaa näin.

Parsan kasvatus ei ole hätähousujen puuhaa. Kasvi on monivuotinen ja hyvissäkin kasvuoloissa satoa päästään korjaamaan vasta kolmantena kasvuvuonna, jonka jälkeen sitä voidaan korjata kasvupaikasta riippuen 10-15 vuotta, jopa 35-vuotiaita kasvustoja on tiedossa.

Parsasta kasvatetaan valkoista ja vihreää muotoa. Kyseessä kuitenkin on sama kasvi, jonka nykyiset lajikkeet soveltuvat usein kummankin muodon viljelyyn. Erot kasveissa syntyvät niiden korjuuajankohdan ja -tavan perusteella.

Valkoista parsa kasvatetaan ”penkeissä”, joita Euroopassa voi tavata dyynimäisinä lainehtimassa läpi suurienkin peltoaukeiden. Tällä maan alaisella kasvatuksella voidaan taata kasvin pysyminen valolta suojattuna ja näin ollen puhtaan valkoisena. Valkoinen parsa on Keski-Euroopassa yleisin muoto. Sillä uskotaan olevan hienostuneempi aromi kuin vihreällä parsalla.

Vihreän parsan kasvatus nykyisessä muodossaan Euroopassa sai alkunsa Italiasta, Kreikasta ja Espanjasta, josta se on levinnyt myös Pohjoisempaan Eurooppaan.

Pohjois-Amerikan viljellystä parsasta suurin osa on vihreää tanko parsaa. Vihreä parsa sisältää enemmän vitamiineja ja voimakkaamman maun kuin valkoinen parsa. Vihreää parsaa kerätään, kun versot ovat kasvaneet tarpeeksi pituutta maan pinnalla. Tämän muodon kasvatus onnistuu tasamaalla, mutta jos versolle halutaan paksutta sitä voidaan kasvattaa myös penkeissä.

Ajallisesti valkoisen ja vihreän parsan satokausi ajoittuu Euroopassa yleisesti huhtikuusta – kesäkuuhun. Muualla maailmassa sitä voidaan viljellä ympärivuoden. Suomessa satokausi on huomattavasti lyhyempi säätiloista riippuen alkaen Etelä-Suomessa toukokuun alkupuolella ja päättyen kesäkuun alussa.

Erikoisuudet

Jo kreikkalaisten parsasta hyödyntämät lääkitsevät ominaisuudet eivät ole unohtuneet vielä tänäkään päivänä. Monissa kattavissa lääkekasvikirjoissa parsa mainitaan aineenvaihduntahäiriöiden lääkitsemisen kohdalla, koska sillä on todettu nestettä poistavaa vaikutusta. Parsa lisää munuaisten toimintaa ja näin virtsan muodostusta. Parsaa kerrotaan myös käytettävän laihdutuslääkkeenä. Parsalla on myös todettu olevan mahaa rauhoittavia ominaisuuksia. Ja väitetäänpä sillä olevan seksuaalisestikin kiihottavia vaikutuksia.

Lääkinnällisiin tarkoituksiin parsasta käytetään juuria, versoja ja siemeniä. Siementen kohdalla tulee kuitenkin olla tarkkana, sillä raakana ne ovat myrkyllisiä. Koska parsa sisältää paljon vitamiineja ja muita ravinnossa tarpeellisia aineita kuten A- ja C vitamiinia, riboflaviinia, tiamiinia, kuitua ja ei yhtään rasvaa, eikä kolesterolia, sen voi olettaa olevan ihmiselle terveellistä jo ilman lääkinnällisiäkin ominaisuuksia.

Lääkekasvina luostareiden puutarhoissa parsan kesäinen kasvusto on saattanut miellyttää monenkin ohikulkijan silmää, jolloin siitä on muodostunut myös koristekasvi. Koska parsan varsinaiset sato-osat eli versot korjataan varhain keväällä ja alku kesästä, jolloin ne ovat kasvaneet täysin juurivarasatojensa avulla, on parsan kasvatettava kesän aikana suuri auringon valoa vastaanottava ja yhteyttävä lehvästö, jolla se kykenee täyttämään juurivarastonsa seuraavaa kasvuvuotta varten.

Yli kolmivuotinen kasvusto voi jo muodostaa yli metrin korkuisen pensaan, jonka hento ulkomuoto muodostuu ilmavasta höyhenmäisestä lehdistöstä. Parsan hauraan näköiset lehdet ovat varsinaisesti osa vartta, joka on muodostanut lehtimäisen rakenteen vastaanottaakseen enemmän valoa.

Vaikka ruokaparsa onkin olemukseltaan koristeellinen ja sitä käytetään myös kukkasidonnassa yleisimmät koristeparsat löytyvät kuitenkin sen sukulaislajeista esim. A. sprengeri, on asuinhuoneistoissa kasvatettavista parsan sukulaisista yleisin ”Hienohelma”. A. plumosus ”Unelma”voidaan myös kasvattaa ruukussa, mutta sen kasvusto on pysty, sitä kasvatetaan usein myös kasvihuoneissa, josta sen hentoa lehvästöä korjataan sidontatarkoituksiin. Tähän hentoon ruokaparsan sukulaiseen voi törmätä häissä, jossa se voi koristaa vaikkapa morsiamen hiuslaitetta.”

TILAA PUUTARHA-SANOMAT SUORAAN KOTIISI!